Vempula

Pääsiäinen oli jännittävää aikaa. Etukäteen suurin jännitysmomentti kohdistui Henkan Kuusamon reissuun. Eli voiko lähteä ja aletaanko täällä synnytellä juuri niihin aikoihin. Ei alettu, viime viikon lopulla taas olleet kivutkin laantuivat sen verran lauantaiksi, että Henkka pääsi levollisin mielin matkaan ja kipuilu pysyi oikeastaan poissa maanantaihin asti, joten kaikki osapuolet pystyivät huokaisemaan helpotuksesta. Eilen sitten täällä tukena ja turvana olleen äitini lähdettyä kipuja taas olikin sitten koko pääsiäisen tarpeiksi, mutta silloin Henkka oli jo matkalla kotiinpäin, joten syytä levottomuuteen tai erityisjärjestelyihin ei ollut. Vielä isot onnittelut Kuusamoon koko Leskelän perheelle! Olen ollut hengessä mukana, vaikka en paikalle päässytkään.

Suurimmat sydämentykytykset aiheuttikin sitten Ennin sijasta Osku, joka maanantai-aamuna makasi paikoillaan kuin halvaantuneena vain surkeasti täristen. Pienen yrittämisen jälkeen sai kammettua itsensä istuvaan asentoon, mutta pitkään näytti siltä, ettei takapää kanna ollenkaan. Sittenkin kun Osku vihdoin pääsi ylös niin toinen jalka jäi roikkumaan ilmaan. Tuota jalkaa se oli roikotellut jo aiemmin pääsiäisenä, mutta eipä siihen sen enempää kiinnitetty huomiota koska se ei sitä mitenkään aristanut. Tilanne kuitenkin palasi ruuan ja ulkona käynnin jälkeen lähes normaaliksi ja jalat alkoivat kantaa, joten päivystävää eläinlääkäriä ei lähdetty metsästämään. Huoli oli tietysti kova, että mikä sen nyt on, reumaa, lonkkavikaa vai mitä…

Onneksi lähipiirissä on paljon eläinihmisiä. Asiasta soitettiin tädilleni, joka sattui olemaan samalla agilityleirillä eläinlääkärituttavansa kanssa, sieltä sitten kaukodiagnoosiksi saatiin niinkin arkinen asia kuin tukkeutuneet anaalirauhaset. Olin jo trimmauksen jälkeen katsonut Oskun takapäätä hieman ihmetellen, että ainako se on ollut tuon näköinen ja samaa sanoivat tehneensä muutkin, mutta koskas sitä nyt ihan niin tarkkaan pistää mieleensä koiransa peräosan ulkonäön, että siinä olevat poikkeamat voisi varmuudella todeta. Eilisen päivän oli Osku aika tavalla nuupallaan, makasi vaan kipeän näköisenä, milloin ei jotain mukavaa sattunut tapahtumaan, silloin kyllä piristyi ja oli vallan normaali. Kun Henkka vihdoin illalla pääsi kotiin niin koira unohti mitään koskaan sairastaneensakaan ja on sen jälkeen ollut ihan kunnossa. Ainahan tuo on ollut hieman teatraalisuuteen taipuvainen tuo hurtta.

Tuosta tilan äkkinäisestä kohentumisesta huolimatta vaiva piti toki hoitaa ja niimpä me sitten tänään aamulla kävimme peräpäänpuristuksella Perniön kunnaneläinlääkärin luona. Nyt on rauhaset tyhjennetty ja tulehdukseen saatu antibiootit, joten pääsemme palaamaan takaisin normaalitilaan ja voimme keskittyä meikäläisen kipujen seurantaan. Ymmärrän toki, että synnytys sattuu ja se silloin kuuluu asiaan ja edistää asioiden kulkua, mutta tällainen viikkotolkulla etukäteen kipuilu on mielestäni kuitenkin silkkaa ihmisten kiusaamista niin kauan kun se ei kuitenkaan johda mihinkään.

Ainoa edistyminen täällä on tapahtunut siinä, että lumet ovat melkein lähteneet, lunta on enää niissä paikoin, johon sitä on talvella kasattu. Kukkapenkinkin sain haravoitua, nyt vaan seuraamaan, koska sieltä nousee jotain vai nouseeko edes, voihan olla, että pakkaset lumettomalla jaksolla ovat tuhonneet kaikki sipulit.

Nyt kun aurinko vihdoin paistaa, niin sitä muistaa, että miksi siitä keväästä aina niin kohkataan. On se vaan niin mukavaa. Pitkästä aikaa tuli oltua koiruuden kanssa vähän ulkonakin, leviteltiin kukkapenkkiin tuhkaa jos sieltä vaikka nyt lumetkin vihdoin sulaisivat.

Kaupungilla käydessa taimimyymälästä oli pakko ostaa muutama pussi siemeniä, vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä, ettei kyllä vielä ensi kesällekään ole paikkaa mihin niitä laittaa, piha kun on auttamattomasti vielä kesken. Eli tervetuloa vaan pihatalkoisiin aina kun täällä päin pyörähtelette =) Matildan pakkotyö (eikun siis virkistys…) leiri on yhä voimissaan vaikka rakennuspuuhat alkavatkin olla jo melko vähissä.

Nyt alkaa kovasti multasormia syyhyttää josko sitä istuttelisi vähän noita esikasvatettavia, kun kerran aurinkokin paistaa. Tosin kuten äsken todettua, niille ei ole kyllä paikkaa ja toisaalta arveluttaa, että miten Henkka saa ne pidettyä hengissä sitten kun itse olen synnyttämässä. Tosin lopputulos ei voi olla heikompi kuin aikaisemmin, usean vuoden yrityksestä huolimatta en vielä koskaan ole saanut mitään siemenestä asti kukkivaksi tai syötäväksi kasvatettua. Eli tavoitetta vielä riittää. Yleensä tuhoksi ovat koituneet häiriöt kastelussa ja viime vuonna rakennustyömaalla salaattipöydässä viihtynyt hiiri. Mutta ei pidä lannistua, kyllä se vielä joskus onnistuu…

On tuo muodonmuutos vaan ihmeellinen asia, tällä kertaa muuttujana oli Osku. Karvaa on kasvateltu pitkin talvea kun on tuo koiruus niin kova palelemaan, ettei ole raaskinut käyttää revityttävänä kylmien ilmojen takia. Tosin olisihan tuo voinut karkailla talvella vähemmän tai ainakin tulla aikaisemmin kotiin jos olisi tullut vähän kylmä… vaikka taitaa olla koirankin lempi niin tulista, ettei hyvää narttujen kyttäystä voi pienen vilun vuoksi keskeyttää.

Noh, nytkun näyttää siltä, että ei tuo kevät aio tulla ollenkaan ja toisaalta karvaa oli kaikki nurkat jatkuvasti niin täynnä, että tuntui, ettei sitä voi koirassa olla enää ollenkaan, oli pakko taipua ja viedä Osku trimmaajalle. Ja kas, sieltä meidän kotitarveturnun sisältä kuoriutui kuin kuoriutuikin Snautseri! Joskus kyllä epäilen, että trimmaajalla on talossaan takahuone, josta hän vaan kaivaa esiin vaihtokoiran, oli taas ero niin valtaisa. Vaan eiköhän tuo ihan sama otus ole, karvoistaan koira voi päästä, muttei luonteestaan… Pitäisi joskus muistaa ottaa kunnon ennen ja jälkeen kuvat, on se vaan sen verran hauskan näköinen muutos.

Niistä muista toivotuista kuvista todettakoon, että tästä raitapallosta ei söpöjä masukuvia saa, ehkä tänne siten alkaa kuviakin tulemaan kun saadaan jotain mukavampaa kuvattavaa, vaikka nyt lasten ja taimien kasvua =)

Kevättä täällä on tosissaan odoteltu. Juuri kun piha alkoi olla edes osaltaan sula niin eikös tänäänkin kaupunkireissun aikana satanut viitisen senttiä uutta lunta. Muutenkin sataa ihan koko ajan jotain. Alkaa jo tympiä, vaikkei tässä selän takia paljoa ulos mieli teekään. Katselin taannoin viime vuonna otettuja kuvia ja niissä oli tähän aikaan jo maa paljas ja krookukset nupullaan, nyt ei hulluinkaan krookus ole edes uneksinut tunkevansa päätään tuolta jään ja lumen alta. Saa tosin nähdä, onko sieltä edes ketään tulossa kun viime syksynä jäivät uudet tulppaanitkin istuttamatta jatkuvan pahoinvoinnin ja väsymyksen takia.

Sitä yhtä muodonmuutosta tässä myös vielä odotellaan. Supistukset ovat aika ajoin jo kivuliaita, mutta tulevat miten sattuu eivätkä tunnu johtavan mihinkään. Alkaa olla jo ikävä aikaa, jolloin saisi olla yksin nahoissaan. Noh, sitä odotellessa…

kop kop… haloo… kuuluuko?

Heipä hei vaan, nyt ovat Vempulan blogilinjatkin siis vihdoin auki. Johan tässä on pari viikkoa mahaa äitiyslomalla kasvateltukin (mihin kaikki aika katoaa! Ymmärrän, että se katoaa vauvan syntymän jälkeen, mutta että jo nyt!). Olo on varsin mehiläismainen, siis keskeltä pyöreä ja raidallinen. Liikunta on gasellinomaista (siis täytetyn), eli olen justiinsa puolta notkeampi kuin rautakanki…

Mutta siis jaarittelut sikseen (hetkeksi) ja asiaan:

Eilen se sitten paljastui, meidän Vännistä tulee Enni! Kävimme synnytystapa-arviossa, jossa arvioitiin vauvan painavan nyt noin kolmisen kiloa ja meikäläisen lantion olevan alatiesynntykseen riittävän leveä. Ultralla sitten painon lisäksi kurkittiin että kaikki näyttää olevan vauvalla hyvin ja aiempaa huomattavasti mukavampi lääkäri suostui sitä alapäätäkin (siis vauvan) vilkaisemaan. 100 % prosenttisen varmaahan tuo ultralla katselu ei varsinaisesti ole, mutta lääkäri totesi, ettei tuossa nyt ole kahta kysymystä, tyttö sieltä on tulossa. Eli se siitä arvuuttelusta =) Sukukin oli asiaan kovin tyytyväinen kuullessaan, vaikka toki kaikki ovat rehellisesti olleet sitä mieltä, että ei sillä sukupuolella oikeasti ole väliä.

Kun kaikki vaatteet meillä on hommattu linjalla, mitä vaan väriä, kunhan ei vaaleanpunaista (minulla ei tee heikkoakaan pukea tyttöä siniseen, mutta poika vaaleanpunaisessa on jotenkin vaikeampi hahmottaa… plus ettei nyt me olla ihan suurimpia vaaleanpunaisen värin ystäviä…) niin koska käytännössä kaikki pienten lasten vaatteet ovat joko vaaleanpunaisia tai vaaleansinisiä niin meidän Ennille on sitten hommattu lähinnä sitä sinistä. Ties kuinka monta kertaa sitä vielä saa oikoa ihmisten käsityksiä lapsen sukupuolesta vaatteiden värin vuoksi. Noh, muutenhan sininen on oikein hyvä väri.

On sekin muuten hassu juttu, että niiden tosiaan pitää järjestään olla joko vaalenpunaisia tai sinisiä (siis niiden lastenvaatteiden). Kivoja värejä olisi olemassa vaikka kuinka, mutta kun ei, vauvanvaatekangasvärjäämöissä on vaan kahta väriä… huokaus…

Ja sitten toinen huomattu epäkohta maailmassa, tämä tosin on vielä hankalampi korjata kuin tuo edellinen, mutta johonkin tästäkin pitäisi voida valittaa, jos vaikka seuraavaan päivitykseen saisi korjauksen asiaan… meinaan tämä ihmisen suunnittelu. Oletteko pistäneet merkille, että univelkaa voi kyllä kerätä varastoon, mutta varastoon nukkuminen ei onnistu. Olet varmaan joskus joutunut valvomaan pitkiä aikoja, sen jälkeen ei tavalliseen rytmiin pääse vaan nukkumalla yhtä yötä kunnolla vaan pitää nukkua ainakin vähän enemmän. Mutta aivan sama vaikka nukkuisi ensin koko viikon putkeen niin seuraavan yön valvomisen jälkeen väsyttää kuitenkin. On se niin väärin. Nytkin kun olisi hyvää aikaa nukkua vaikka koko ajan keräten voimia vauvan kanssa valvomiseen niin ei, mitäpä se hyödyttää. Sitäpaitsi tällaisen pallon kanssa ei kyllä enää juuri nukutakaan…

Noh, ehkä siinä oli tajunnan virtaa näin ensipostaukselle… katsotaan mitä saan aikaan jatkossa kun mökkihöperöidyn tänne oikein kunnolla…

Palaillaan…