Vempula

He(i)ppa rallaa kaikille! Pitkään olemme vaienneet ja PALJON on ehtinyt tapahtua. Elämä kuitenkin jatkuu ja ehkä sitten pitää jatkua tämän kirjoittelunkin vaikka alunperin blogi olikin lähinnä äitiysloma-ajan aivojen käynnissäpitoväline…

Tässä kohtaa voisi (ja ehkä monen mielestä pitäisi) olla kuva Ennistä sillä niin paljon on neiti tuon viime kuvan jälkeen muuttunut ettei juuri tuosta tunnista. Päätin kuitenkin esitellä teille heti näiden tarinoiden todennäköisesti seuraavan tähtösen eli ponivarsan nimeltä Ruu. Kyllä kyllä, olen ihan sekaisin kun moista aloin puuhaamaan mutta kuten tiedetty niin kyllä susi syitä löytää kun lampaan (tai hevosen) lihaa mieli tekee joten olen jo tämän hankinnan onnistunut aika hyvin perustelemaan itselleni.

Nyt pitää vielä mainita, että vasta huomenna on Ruun eläinlääkärin tarkastus jonka tuloksesta riippuu lopullinen päätös mutta pieni hätiköinti sallittakoon. Tarkoitus on siis ottaa Ruu perheeseen äidille valjakkoponiksi ja ehkä sitten myöhemmin Ennille ratsuksi. Tämä tietysti kaikki vasta kun aika on sopiva sillä Ruulla on ikää lähes tasan kuukausi vähemmän kuin Ennillä.

Lisää Ruustä (ja ehkä vähän muidenkin kuulumisista) huomisen tarkastuksen jälkeen. =)

No nyt se on sitten alkanut, kahden työssäkäyvän lapsiperhearki. Enni aloitti hoidossa viime maanantaina ja äiti töissä paria päivää myöhemmin, keskiviikkona. Täytyy kyllä sanoa, että paremmin ei olisi enää voinut mennä, ei minkäänlaisia ongelmia. Tai no äidillä töissä hieman, mutta Ennillä on hoidossa mennyt erittäin hyvin. Aamut on tosin aloitettu jo klo 5 ja jotain jotta ehditään seurustella pari tuntia ennen töihinlähtöä (tämä Ennin toimesta, ei äidin, isi nukkua tursottaa kyllä vielä pari tuntia sen jälkeen kun me muut olemme nousseet) mutta onhan tässä tosiaan se hyvä puoli, että seurustelu ei jää pelkän lyhyen illan varaan.

Iso kivi siis putosi sydämeltäni kun Enni sopeutui hoitoon niin hyvin, olin sitä ennakolta aika paljon jännittänyt. Toisaalta meitä on varoiteltu, että hyvän alun jälkeen saattaa tulla protestivaihe, mutta että sekin menee kyllä sitten ohi. Jos ollaan ihan rehellisiä niin minusta oli ihan mukavaa mennä jo töihin, olla välillä kokonainen yksikkö : minä, eikä vain osa äiti-lapsi kokonaisuutta. Virtaa Ennin kanssa aktiivisesti seurusteluunkin on työpäivän jälkeen ihan eri tavalla eivätkä aamuheräämisetkään ole tuntuneet niin kurjilta. Nythän sitä seurusteluaikaa vielä jää iltaankin kun teen lyhennettyä päivää, mutta kun siirryn täyteen päivään viikon päästä voi tuo aamuseurustelu olla hyväkin juttu.

Kahden työssäkäyvän lapsiperhearki muistutti ongelmistaan kyllä heti alkumetreillä kun jo heti toiselle työviikolleni osuivat päällekkäin minun pakollinen pidempi työpäiväni ja Henkan työmatka. Ennin hoitaja sanoi, että poikkeustapauksissa Enni voi kyllä olla hoidossakin pidempään, mutta koska en halua Ennille vielä niin pitkää hoitopäivää niin käyn hänet hoidosta hakemassa ja otan sitten illan palaveriin mukaani, olihan hän vastaavassa tilanteessa mukana jo aiemmin. Tätähän tämä nyt sitten on, etenkin kun Henkalla noita reissuja nyt tuntuu kasautuvan melko paljon. Kesälläkin tod. näk. sumplitaan lomia koska minä joudun pitämään lomani heinäkuussa kun taas Ennin hoitaja haluaisi sen pitää heinäkuun puolesta välistä elokuun puoleenväliin joten toiveena olisi, että Henkka pitäisi lomaa nuo viikot elokuussa ettei Enniä tarvisi viedä vieraaseen, väliaikaiseen hoitopaikkaan. Ellei sitten isovanhemmista löydy innostusta tulla Enniä silloin kotiin hoitamaan

Nyt kun Ennin kanssa ei enää vietä ihan joka hetkeä päivästä tuntuu kehitys liikkuvan entistäkin hurjempaan tahtiin. Viime aikoina Enni on alkanut nousta seisomaan muitakin kuin ihmisiä vasten, noussut itse istumaan tasaisella maalla, alkanut kontata matoilla (lattia on liian liukas, siinä on helpompi ryömiä) ja vaikka mitä muuta. Meidän pienestä on siis tulossa iso tyttö.

Vähiin käy ennenkuin loppuu, nämä kotipäivät meinaan. Viimeinen kokonainen äitiyslomaviikko käynnistyi juuri. Ennin kanssa on jo käyty ekaa kertaa hoitopaikassa tutustumassa, uudestaan mennään vielä perjantaina kun isikin tulee mukaan ja sitten maanantaina aloitetaan hoidossa olon harjoittelu jäämällä hetkeksi itsekseen hoitoon. Keskiviikkona meneekin äiti sitten jo oikeasti töihin. Ekat kaksi viikkoa teen hieman lyhyempää päivää mutta sen jälkeen alkaakin ihan täysi tohina.

Suhtautuminen töihinpaluuseeni ja Ennin hoitoonmenoon on vaihdellut. Toiset ovat kauhistelleet ja toiset pitäneet ihan luonnollisena asiana. Neuvolassa arveltiin Ennin hoidonaloituksen menevän oikein hyvin koska hän on niin sosiaalinen. Mitoiksi neuvolassa saatiin pituus 70 cm ja paino 8,5 kg. Pinsettiote todettiin oikein hyväksi ja tyttö terveeksi.

Kielellinen ja liikunnallinen kehitys tuntuvat nyt harppovan kovaa vauhtia eteenpäin. Enni on alkanut nousta tukea vasten pystyyn jos tuki vain on sopiva, esim ihminen ja lauantai-aamuna hän yhtäkkiä pääsi jujulle kävelyttämisestä. Muutamat aiemmat kävelytys-yritykset olivat olleet aikamoista haparointia mutta nyt hän keksi miten homma toimii ja on sen jälkeen edennyt kuin juna jos joku jaksaa vaan kävelyttää. Polviasennossa haetaan kovasti tekniikkaa konttaamiselle mutta toistaiseksi ei ole Ennillä usko vielä riittänyt. Kontallaankin polvet tosin liikkuvat jo kun pitäisi ryömiä jonkin tai jonkun yli. Enni ilmeisesti kaipaakin haasteita liikkumiseensa sillä aina jos lattialla vaan on jotain, jonka yli voisi mennä niin siitä pitää toki mennä.

Talvi on tullut oikein toden teolla. Suurin osa lumesta satoi tietenkin Henkan Kiinan-reissun aikana. Ennillä riitti kärsivällisyyttä juuri ja juuri sen verran, että sain kaivettua auton mentävän uran tallista tielle jotta pääsimme hammaslääkäriin ja muskariin torstaina. Perjantaina laajensin koloa vielä hieman, mutta suurimman osan jätin suosiolla Henkan harteille. Pakkastakin on riittänyt yli kymmenen asteen nyt jo useamman päivän ajan. Takassakin on siis päästy viimein pitämään tulta, ei siis mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Kirjoituksen loppu valahti jo maanantailta tiistaille, taidan nyt suosiolla lopetella ja jatkaa sitten uusin aihein uutena päivänä.

Kuten viime tekstissä kerroinkin, on Enni nukkunut nyt hieman reilun viikon omassa sängyssään niin yö- kuin päiväuniakin. Vaihtelevalla menestyksellä. Se kauan odotettu ihme, kokonainen nukuttu yö (20.30-7.00) saavutettiin viime viikon perjantain vastaisena yönä (äiti tietysti heräsi vanhasta tottumuksesta joitakin kertoja, Enni ei) mutta ilo oli hieman ennenaikaiken. Sen sijaan, että kokonaisia öitä olisi tullut lisää muuttuivat yöt hetkeksi ihan täysiksi sembaloiksi. Enni valvoi keskellä yötä ja halusi ehdottomasti herätä viiden aikoihin. Liekkö tähän syynä muutamat vieressä nukutut päiväunet vai mikä.

Nyt tilanne näyttää taas hieman rauhoittuneen, toissa yönä Enni nukkui taas koko yön heräten tosin ennen kuutta aamutoimille ja vaikka viime yö olikin kovin levoton ei aikuista kuitenkaan tarvittu tilannetta rauhoittamaan vaan hetken käristyään Enni rauhoittui ja nukahti aina itsekseen. Hyvin aikaisia aamuherätyksiä lukuunottamatta tilanne näyttää siis juuri tällä hetkellä yönukkumisten suhteen valoisammalta.

Kun yöt alkavat sujua tulee ongelmia päivän kanssa. Ennin saaminen päiväunille, vaikka kuinkakin väsyneenä, on tällä hetkellä aina kauhean taistelun takana. Jo Ennin herätessä alan jännittää seuraavaa päiväunillemeno kertaa. Henkalta tämä onnistuu huomattavasti helpommin joskin siinäkin on nyt hieman enemmän tekemistä kuin oli vähän aikaa sitten.

Muutenkin tuntuu, että meillä harjoitellaan nyt hyvin vahvasti omaa tahtoa. Siis Enni harjoittelee, me muut sen kyllä jo osaamme. Nukkuminen on taistelua, syöminen, joka vielä vähän aikaa sitten sujui kuin tanssi on taistelua tai huijausta ja menepä kieltämään neitiä tekemästä jotain tai menemästä jonnekin… Syömisestä vielä sen verran, että kaikki, joka annetaan aikuisten lautasilta tai jonka saa omaan käteen kyllä menee alas oikein hyvin, mutta omien ruokien syömiseen tarvitaan jos jonkinlaista vippaskonstia. Ennin huomio on saatava käännettyä johonkin aivan muuhun, kuten leluun tai riisimurojen nyppimiseen pöydältä jotta suu aukeaa lusikan lähestyessä. Ihan pahin tällä saralla (tällä kertaa) taitaa tosin olla ohi ja viime päivinä syöminen on taas alkanut sujua paremmin mutta ei nuolaista ennenkuin tipahtaa.

Ja se kieltäminen! Koska maailma on kiellettyjä asioita täynnä ja koska annetuista kielloista on pidettävä kiinni en ehdoin tahdoin ole halunnut liian montaa kiellettyä asiaa tässä vaiheessa Ennille järjestää, niimpä sallittuja ovat jotkin sellaisetkin harmittomat asiat, joita joku toinen saattaisi pitää kiellettynä, kuten dvd-levyjen repiminen alas hyllystä tai folio- ja tuorekelmurullien levittely pitkin keittiön lattiaa (pakettien vain onneksi…). Mutta löytyy niitä oikeasti kiellettyjäkin Ennin lempipuuhista, kuten akvaariojohtojen kiskominen ja koiran vesikupissa loiskiminen. Ja sekös harmittaa kun lapsen kaikki huvi viedään. Kauhea kiukku nousee kun asioita kieltää ja yleensä on turvauduttava protestoivan lapsen siirtämiseen pois tilanteesta. Useimmiten kokonaan eri osaan huonetta koska hämmästyttävällä sitkeydellä Enni yleensä yrittää palata kiellettyjen asioiden pariin. Vasta aivan viime päivinä on sanallakin ollut edes jonkin sortin tehoa. Varsinainen tahtonainen siis tulossa. Kehen lie tulossa, kuten kummitätinsä sanoi, meilläpäin kun on aina tavattu olla niin helposti taivuteltavissa…

Äiti jatkaa inhimillistäytymiskampanjaansa töihinmenoa ajatellen. Viimeisin siirto oli palaaminen painonvartijoihin, se kun on halvempaa kuin ostaa kokonaan uusi työvaatevarasto. Ensimmäinen viikko on nyt takana ja noudatin ohjelmaa erittäin täsmällisesti kirjaten ylös kaiken syömäni ja pysytellen hyvin pisterajoissani. Ja mikä sitten olikaan ensimmäisen viikon tulos: -200 g, vain! Pöyristyttävää, suorastaan hirmuisen masentavaa. Tällä hetkellä minussa taistelevat ajatukset “ikinä en enää syö mitään” ja “p**kanko väliä sillä sitten on mitä sitä syö kun se ei kerran missään näy”. Erityisen hankalaksi ohjelmalla olon on tehnyt aikainen aamuheräily, sitä kun päivät tuntuvat niin pitkiltä kun ne aloittaa ennen kuutta ja sitä kovin haluaisi aamulla herätellä itsensä syömällä jotain, koko ajan. Kai sitä on kuitenkin vielä hetki yritettävä, josko se siitä alkaisi sujua ja paino pudota. Mistä tulikin mieleeni, että jos vaikka lähtisi syömään jotain…

Ompas taas päässyt aikaa kulumaan ja tapahtumia kertymään sitten viime kirjoituksen. Lähes joka tapahtumasta itsessään olisi voinut jutun kirjoittaa joten tästä kokoelmasta tulisi romaani jos alkaisin kovin monisanaiseksi eli koitan esittää tässä vain tiivistelmän viime aikojen tapahtumista ja palataan sitten yksittäisiin juttuihin jos tarve vaatii. Tässä siis lyhennelmä kutakuinkin aika järjestyksessä.

Neljä kuukautta sitä ehdittiin odottaa ja ajatella, että ihan kohta se tapahtuu (yrityksestä päätellen) ja nyt se Henkan 30-vuotispäivänä sitten vihdoin tapahtui: Enni lähti liikkeelle. Tekniikkaa voi kai lähinnä kutsua ryöminnäksi, aluksi se oli hidasta ja hapuilevaa mutta nyt yhä vauhdikkaampaa ja varmempaa. Saa nähdä kokeeko Enni enää tarvetta konttauksen opetteluun, sen verran vauhdikkaasti näyttää pääsevän noinkin. Meillä on siis talossa oma pikku rikkaimuri, siihen malliin löytää Enni lattioilta kaikki kiinnostavat roskat. Erittäin näppäräksi käynyt pinsettiote auttaa tässä hommassa kovasti. Erityisesti suosiossa on paperi, sitä Enni oikein syömällä söisi jos saisi. Heti kun paperia vähänkin jossain on niin kulmasta kiinni ja hampailla repimään ja saman tien suusta alas. Sormiaan saa varoa jos jotain menee neidin suusta kaivamaan, Enni ei hevin luovu aarteistaan vaan puree ja kovaa. Isovanhempien hermoja säästääkseni en edes viitsi luetella mitä kaikkea sieltä suusta on saatu kaivaa…

Joulu oli ja meni. Tuli todettua, että kotijoulut eivät ole nynnyille, sen verran kova urakka oli kaikessa valmistelussa. Siitä huolimatta en enää valmiisiin pöytiin aio jouluksi lähteä vaan kehitämme näitä aloitettuja perinteitä rauhassa kotona jatkossakin. Aattona kävimme joulukirkossa jossa Enni osallistui virsien laulamiseen. Lahjoja oli runsaasti, erityisesti Ennille, kiitokset vaan kaikille lahjoilla muistaneille. Ruokaakin oli runsaasti ja se oli enimmäkseen ihan hyvää, kunnon jouluähkyn sai hyvin aikaiseksi. Siinäpä se joulu kaikessa lyhykäisyydessään.

Uutena vuotena olimme ystäväpariskunnan luona tupareissa koko porukka. Enni viihtyi porukassa hyvin, nukkumaan menosta ei vaan meinannut tulla mitään kun rauhoittumisen kanssa oli vähän niin ja näin. Hieman ennen vuoden vaihtumista oli neiti kuitenkin jo unten mailla ja vanhemmat saivat keskittyä uuden lautapelituttavuuden opetteluun. Oikein mukava ja rauhallinen vuodenvaihde siis.

Jo hieman ennen vuodenvaihdetta tulivat Henkan vanhemmat Kuusamosta meitä tänne etelään tapaamaan ja he viipyivät luonamme viikon päivät. Koska aikaa oli runsaasti Ennin heihin tottua ja heillä on paljon tuoretta kokemusta Joonas-serkun kanssa olemisesta hyödynsimme vierailun ottamalla hieman normaalia enemmän omaa aikaa ja käymällä jopa kahdestaan elokuvissa (katsoimme uuden Bondin). Tämä oli Ennille hyvä harjoitusta hoidossa olemiseen, meikäläisen töihinpaluuseen kun ei ole enää kuukauttakaan.

Osaltaan tuosta lähestyvästä töihinpaluusta johtuen teimme viikonloppuna muutoksia nukkumisjärjestelyihin : Enni karkoitettiin nukkumaan omaan sänkyynsä. Taka-ajatuksena tässä on se, että kun lehmä lakkaa haisemasta aivan nenän vieressä kaiken yötä niin yötkin rauhoittuisivat ja unet pitenisivät. Toistaiseksi tulokset ovat olleet vaihtelevia. Aikaisemmin Ennille ajatus yöllä heräämisen jälkeen nukkumaan käymisestä syömättä on ollut aivan ylitse käymätön. Tämä ongelma kuitenkin ratkesi yllättävän helposti Henkan löydettyä nukutustavan, joka ensin tuntui tepsivän Enniin kuin taikaisku. Sittemmin tavan vaikutukset ovat vaihdelleet, nukahtamiseen kuluu aikaa parista minuutista puoleentoista tuntiin ja desibelejä vastaavasti. Joitakin hieman pidempiäkin unipätkiä on ollut mutta joka yö kahden tai kolmen aikaan on ollut noin tunnin mittainen pätkä, jolloin uni ei ole meinannut pysyä silmässä ja aamulla on uni loppunut jo kuuden, tänään puoli kuuden aikaan. Luottavaisena kuitenkin katsomme eteenpäin, onhan tässä vielä monta viikkoa aikaa unen rauhoittua ja äidin päästä nousemaan tästä ameeban tasosta hieman työkuntoisempaan älykkyysluokkaan.

Ennillä puheen ja liikunnan kehitys kulkee tällä hetkelle aika lailla käsi kädessä, samalla kun liikettä löytyy koko ajan enemmän löytyy myös uusia, tunnistettavia tavuja ja halua matkia aikuisten tekemisiä ja sanomisia. Myös omaa tahtoa harjoitellaan kovasti paitsi nukkumaan menon vastustuksena niin myös syömisen säätelynä. Ennen niin vaivattomista ruokailuista on hetkittäin tullut melkoisia taistelutantereita mutta kaippa se taas tästä. Myöskin liikkuminen tuo uusia mahdollisuuksia oman tahdon kokeiluun ja samalla kieltojen vastaanoton harjoitteluun, äidillä ja Ennillä kun on hieman eriävät käsitykset muutamista Ennin lempipuuhista, akvaariojohtojen pureskelusta ja koiran vesikupissa loiskimisesta.

Näin meillä siis tällä hetkellä, koitamme palata jatkossa taas hieman säännöllisemmin taajuuksille.

Kylläpä pitää vilskettä näin joulun alla. Ensin on monta kuukautta kulunut ilman sen ihmeempia kiireitä ja nyt sitten pitäisi pää kolmantena jalkana olla menossa milloin missäkin. No, mukavaahan se tietysti on, että on ohjelmaa.

Jaa että mitäkö me sitten olemme tehneet. No tällä viikolla olemme maanantaista keskiviikkoon olleet Ennin kanssa Tampereella, torstaina oli muskarin joulujuhla ja tänään Teijon koulun puurojuhla koko kylälle, maanantaina pitäisi lähteä Helsingin kautta Lahteen ja keskiviikkoaamuna pitäisi jo olla Perniössä neuvolassa unohtamatta Henkan kolmekymppisiä torstaina ja sitten olisi joku joulukin viikonloppuna… Tähän kun vielä lisätään viime viikon perjantain firman pikkujoulut joissa Enni oli pitkään läsnä ja muutamia muita pienempiä menoja niin ymmärtänette, etten ole paljon ehtinyt kirjoitella.

Enni on ollut innostuneesti mukana kaikissa riennoissa keräten suuresti ihastelua ja herättäen yleistä hämmästystä lähes loppumattomalla iloisuudellaan ja rauhallisuudellaan. Firman pikkujouluissa joissa Enni osallistui Bond-aiheisen elokuvan tekoon alkoi väki jo kysellä, että mitä rauhoittavia noin pienelle voi syöttää. Aina toki välillä rupeaa Enniäkin nukuttamaan mutta pienten torkkujen ottaminen onnistuu sylissäkin vaikka kesken kuvausten tai kuten tänään kesken joulujuhlan. Aplodit vain hieman häiritsivät unta aika ajoin mutta muuten äidin sylissä oli ihan hyvä torkkua tonttulakki silmillä. Mitä enemmän ympärillä on hälinää ja vilskettä sitä paremmin Enni tuntuu viihtyvän.

Mitään ihmeellisiä uusia taitoja ei ole opittu eli liikkeelle ei ole lähdetty vieläkään mutta mikäs kiire tässä nyt vielä on. Muskarissa Enni kyllä silmä tarkkana katseli muiden liikkumista selvästi funtsien että ai noinkin voisi tehdä mutta sen suurempiin ahaa-elämyksiin se ei johtanut. Öisin heräillään yhä tunnin parin välein, toivottavasti nyt nuo välit taas hieman pidentyisivät kun ylähampaat alkavat olla hyvin esillä, äitiä alkaa nimittäin hieman väsyttämään.

Uusia mittoja tiedetään kertoa keskiviikon neuvolan jälkeen. Kun olemme tältä viimeiseltä joulunalus-reissulta kotiutuneet alkaakin olla aika virittäytyä jouluun, ensimmäiseen kotona vietettävään. Jonkin verran on keskusteluja jo käyty siitä, mitä tapoja ja perinteitä haluamme tuoda Ennin perinnejouluihin mutta vasta vuosien mittaan tietysti nähdään millaisiksi tavat oikeasti muodostuvat. Nyt kuitenkin on aika lähteä paketoimaan vähän lahjoja että on sitten millä pukkia reissussa leikkiä.

Marraskuun loppuja vaan kaikille! Vaikka toisin voisi tästä blogin hiljaisuudesta luulla meitä ei mikään tulva-aalto ole pyyhkäissyt pois maankamaralta vaan täällä nökötämme yhä tukevasti. Elämä ennen joulunalusrutistusta on sujunut melko rauhaisissa merkeissä ilman sen suurempia tapahtumia. Enni kasvaa ja kehittyy ja tuottaa äidille paljon iloa. Olen monesti sanonut, että ihmiset, jotka hankkivat lisää lapsia koska kaipaavat vauva-aikoja muistavat varmaan juuri tämän vaiheen. Eli ajan alkuvaikeuksien jälkeen ennen liikkeelle lähtöä, ajan jolloin lapsi on sosiaalinen, iloinen ja paitsi vastaanottaa, myös osoittaa hellyyttä. Että joku, joka on jo universumin söpöin voi silti olla päivä päivältä yhä söpömpi, menee yli normaalin matematiikan ja suhteellisuusteorian.

Pientä säröä tähän leppoisaan olotilaan tuo se, että Ennille on tulossa taas hampaita. Olemme jo useaan kertaan arvelleet niiden olevan tulossa mutta nyt ylähampaat vihdoin näkyvät. Tai no ainakin niistä näkyy jo osa purupintaa… Tulossa on siis lisää työkaluja, joilla pureskella leipää, pullaa ja pipareita, ja äitiä. Viime viikonloppuna vierailleet paparazzit (tai tässä tapauksessa papparazzit) jo ikuistivat kuvan, jossa Enni syö elämänsä ensimmäistä joulupiparia papan polvella tonttulakki päässä, hyvin tuo näytti sujuvan kahdellakin hampaalla.

Muutenkin on Ennistä räpsitty lukuisia kuvia tilanteessa jos toisessa, lähinnä kyllä ilman sen kummempaa syytä. Näiden kuvien ongelmana on vain se, että Ennillä on niissä lähes kaikissa silmät aivan punaiset. Olenkin sanonut, että niissä Ennin sisäinen pikkupiru loistaa ulos… Onneksi on Picasa-ohjelma, jossa on loistava punasilmäisyydenpoistotoiminto joten manaajan leikkiminen ei ole niin kovin työlästä.

Varaslähtö jouluun on siis tonttulakin ja piparin voimin otettu, seuraavaksi olisi tarkoitus pukeutua tonttuasuun parin viikon päästä muskarin joulujuhlassa jossa osallistujilta toivottiin jouluaiheista asua, tonttulakkia ja laajennettujen tukijoukkojen (lue isien) ottamista mukaan. Samalla viikolla onkin sitten taas perinteisten paikallisjouluhuvitusten kuten koulun puurojuhlan ja kauneimpien joululaulujen aika. Saa nähdä mitä Enni on näistä mieltä. Jo sitä ennen on äidillä hieman jouluun virittäviä tilaisuuksia kaksien pikkujoulujen merkeissä, ensimmäisiä tulee kotiimme viettämään ensin lauantainta ratsastusseuran porukka (meille siksi, ettei minun tarvitse huolehtia lapsenvahdista) ja seuraavalla viikolla olisi vuorossa firman pikkujoulut joihin pitäisi mennä kurkistamaan työkavereita. Porukkaa on äitiyslomalle jääntini jälkeen tullut taloon enemmän kuin siellä taloon tullessani oli, joten pieni esikatsaus lienee paikallaan ettei ole ihan niin orpo olo kun parin kuukauden päästä töihin palaan.

Äkkiä on aika mennyt. Kohta on jo joulu. Ensimmäinen oma joulu kotona, aika jolloin aletaan luomaan niitä joulutraditioita joita Enni sitten muistelee lapsuuden jouluun kuuluvina. Melkoinen vastuu oikeastaan. Saa nähdä millaisen coctailin saamme omista tottumuksistamme ja mieltymyksistämme sekoitettua. Melko heti kohta joulun jälkeen eli helmikuun alkupuolella koittaakin sitten Ennillä hoitoonmenon aika kun minun pitää palata takaisin oravanpyörään mutta se onkin sitten jo sen verran pelottava ajatus (Ennin hoitoonvienti, ei oma töihinpaluu) että paras jättää se ajatus vielä rauhaan ja keskittyä vain nykyhetkeen.

Nyt on sitten Enninkin poliittinen ura alkanut. Hän on osallistunut ensimmäiseen poliittiseen kokoukseensa ja osoittanut siellä suurta poliittista innostusta hihkuen ja nauraen. Eräs ehdokkaista totesikin Ennin laskevan puolueen keski-ikää sopivasti. Tilausuus oli siis yhteistyökuvioiden pohtimiskokous Vasemmistoliiton Lahden alueen eduskuntavaaliehdokkaille tukiryhmineen ja meitä oli siis siellä paikalla naisia kolmessa sukupolvessa, pistäkääs paremmaksi! Edes Kennedyt eivät ole kyenneet samaan… =)

Vaalikampanja on siis virallisesti aloitettu, mainos on laadittu ja ensimmäinen mainostilaisuus on lauantaina. Sinne emme tosin me pääse paikalle koska Ennin kanssa tuo matka Lahteen on hieman pitkä eikä sitä mielellään ihan kauhean usein tee vaikka tällä kertaa Enni kyllä jaksoi nukkua koko matkan mennen tullen. Mainoksesta tuli yllättävän hyvä vaikka itse sanonkin, se siis näyttää ihan oikealta vaalimainokselta joka meikäläisen graafiset kyvyt huomioon ottaen on jo varsin hyvin.

Kokonaisuudessaan Lahden reissu oli varsin kiireinen. Poliittisen toiminnan ohessa laukkasimme pää kolmantena jalkana paikasta toiseen emmekä läheskään kaikkialle taaskaan kerinneet. Tiistain erittäin hieno kokousedustaminen oli Enniltä sikälikin saavutus, ettei hän ollut koko päivänä ehtinyt nukkua kuin autossa matkalla paikasta toiseen, maksimissaan puolisen tuntia kerrallaan. Aiemmin päivällä olimme lisäksi olleet palavassa ostoskeskuksessa, itse tosin huomasimme palon vasta poistuessamme paikalta. Voidaan siis todella sanoa meidän liikkuneen tuli hännän alla.

Ensilumet tulivat ja menivät ja nyt sataa taas vettä. Mutta vaikka vuodenkierto otti hieman takapakkia niin Enni se mennä porskuttaa vaan eteenpäin. Jälleen kerran edistysaskeleita on otettu ruokailun saralla. Tämänkertainen uutuus on, että Enni syö leipää. Paitsi että pienet, suuhun annostellut kököt melkein mitä tahansa (mm. porkkanaraaste tai viineri) menevät alas halukkaasti viihdyttä Enni itseään nyt myös isompaa leipäpalaa itsekseen natustellen. Suurimpia haasteita tässä uutuudessa onkin, miten nyrkin sisään jäänyt leivänosa saadaan siirrettyä suuhun.

Muutakin täällä on toki puuhailtu kuin syöty. Kuten jo aiemmin mainitsin, olen agitoinut itseni ihka oikean kansanedustajaehdokkaan kampanjan mediapäälliköksi. Viime viikolla varmistui, että äitini on Lahden seudulla Vasemmistoliiton ehdokkaana tulevissa maalisvaaleissa. Tehtäviäni kampanjassa ovat mm. valmistaa ehdokkaalle hänen kantojaan esittelevä webbisivusto, suunnitella jaettavat ja lehtiin tulevat mainokset ja varmistaa, että ehdokas löytyy kaikista mahdollisista vaalikoneista. Tavoitteena on tehdä hyvä kampanja ja samalla kerätä oppia ja ideoita mahdollista omaa ehdokkuutta varten sitten tulevaisuudessa. Läpimeno on puolue huomioiden aavistuksen haasteellinen tavoite, mutta yrittäähän aina voi.

Lähestulkoon kaikilla on jotain sellaisia asioita, joita ei äidilleen oikein kehtaa tunnustaa. Minun häpeällinen salaisuuteni oli se, että olen tämän vuoden seurakuntavaaleissa ehdokkaana sitoutumattomana Kokoomuksen listalla. Tässä tunnustettavaa ei niinkään ollut tuo ehdokkuus vaan puolue. Puolustuksekseni sanottakoon että minua pyydettiin ehdolle asettumaan, itse en ko puolueen riveihin ollut tuppautumassa.’

Ensin ajattelin, etten sen ihmeemmin ala vaalityötä tekemään, mutta koska seurakuntavaaleissa äänestysprosentti on kovin alhainen (aamutv:n mukaan n. 14%) ja äänestäjistä suurin osa äänestää etenkin näin pienellä paikkakunnalla jotain tuttua niin todennäköisyys sille, että saisin vaaleissa kaksi ääntä näytti melko suurelta. Ja se nyt olisi aika noloa. Siispä kyhäsin itselleni vaalimainoksen jota aion laittaa muutamille ilmoitustauluille ja jakelimpa sitä lähimpiin postilaatikoihinkin. Joitakin tuttujakin olen koittanut hätistellä äänestämään. Tätä samaa vaalitaktiikkaa (tuttujen hätistelyä) tunnusti käyttävänsä myös tätini, joka on oman seurakuntansa vaaleissa ehdolla. Nyt esitänkin haasteen kaikille lukijoille: käykää tänä vuonna äänestämässä seurakuntavaaleissa. Varsinaisille ääniuurnille tuskin monikaan jaksaa vaivautua, mutta arvelen, että joka kunnassa ennakkoäänestys on järjestetty siten, että varsin pienellä vaivalla voi käydä äänensä antamassa.

Kampanjatyö saattaa tulla piakkoin hyvinkin tutuksi sillä olen pestautunut yhden nimeltä mainitsemattoman sukulaisen eduskuntavaalikamppanjaan mediapäälliköksi jos ehdokkuus varmistuu, mutta siitä mahdollisesti enemmän myöhemmin. Omat seuraavat tavoitteet ovatkin sitten jo vuoden 2008 kunnallisvaaleissa, se puolue vaan pitäisi päättää. Täysin sitoutumattomana olisi tietysti myös mahdollista mukaan yrittää, mutta vallitsevan vaalitavan vuoksi läpipääsy voisi olla melko hankalaa. Ei sillä, etteikö sekin olisi harkinnan arvoinen asia.